maanantai 20. helmikuuta 2017

Muistoissa takaisin

Viime kesä oli heittämällä yksi elämäni parhaita ja täynnä ihania hetkiä, joita voin tänäkin päivänä muistella lämmöllä. Sain heppailla mielin määrin niin oman kuin lainaponienkin kanssa, tapasin todella paljon uusia ihmisiä ja vanhojen ystävien kanssa vietin aikaa sitäkin enemmän. Yllättävän monena päivänä aurinko paistoi, eivätkä sadesäätkään onnistuneet päiviä pilaamaan. Huolettomat heppailupäivät seurasivat toisiaan. Voisiko enempää toivoakaan?



Samaan aikaan kuitenkin elämäni oli käännekohdassa, ja mieltä kalvava epätietoisuus söi onnellisuuttani salakavalasti pala kerrallaan. Tuli päivä, kun iloa oli vaikea löytää mistään. Romahdus. Kaikki patotutuneet, kesäriemun alle piiloutuneet tunteet purkautuivat yhtä aikaa tulivuoren lailla. Tunsin itseni eksyneeksi, yksinäiseksi ja pelkkiä pettymyksiä tuottavaksi luuseriksi, niin karulta kuin se kuulostaakin. Siihen kohtaan tarvitsin vain hieman rakkautta ja muutaman oikein valitun sanan, jolloin löysin takaisin uskon itseeni.


Olen nyt 21-vuotias, ja kokenut yhtä suurta kriisiä aikuistumisen suhteen aika lailla abikeväästä saakka. Siitä on kolme vuotta aikaa. Tällä hetkellä olen jälleen elämässäni siinä tilanteessa, että minulla ei oikeastaan ole mitään enkä tiedä, mikä on seuraava suunta. Mitä jos en halua ollenkaan aikuistua, se kuulostaa niin tylsältä ja kamalalta? Onko se väistämätöntä? Mistä edes tunnistaa aikuisen?



Toinen puoli minusta haluaa ikuisesti pysyä tutussa ja turvallisessa, toinen puoli janoaa juuri tähän kohtaan muutoksia ja seikkailuita. Maailma taas tuntuu sanovan, ettei sinua varten ole tarkoitettu yhtään mitään. Pelkään, että jossain vaiheessa kesän fiilikset palaavat oikein kunnolla ja viimeiset itseluottamuksen rippeet murskaantuvat pahan olon ja epäuskon alle.

Onneksi yksi asia on pysyvää. Niin kauan kuin on rakkautta, on myös mahdollisuus pieniä hetkiä kerrallaan hengittää syvään ja tuntea olevansa vapaa kaikesta. Rakkaan harrastuksen ja ihanien ponikavereiden parissa on vaikea olla onneton!

4 kommenttia

  1. Abikevään kriisi oli kyllä paha, tuttuja fiiliksiä postaus täynnä... Mä sanoisin että aina tuttu ja turvallinen sekä uusi seikkailu eivät kuitenkaan ole niin mustavalkoisia. Mä muutin silloin 1,5v sitten omilleen parin tunnin ajomatkan päähän kotoa, eli tosi iso muutos. Vaikka elämä on tavallaan muuttunut paljon (Denise lähti teille, Pete jäi kotiin äitin luokse...), pääsen palaamaan tuttuun ja turvalliseen kotikotiin lähes viikoittain. Silloin aina tuntuu, että kaikki on ennallaan - ja kun sunnuntai-iltana palaa takaisin Tampereelle uusien juttujen pariin, tulee fiilis että tämäkin homma on tosi kivaa. Eli joissain tapauksissa uuden ja vanhan voi yhdistää, mikä on tosi ihanaa tällaiselle muutoksia pelkäävälle tyypille kuten minä. En tiiä löytykö tästä mitään pointtia tai lohduttavaa, mutta toivottavasti jotain :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinpä! Pitää katsoa mihin elämä vie :)

      Poista
  2. Voi kuinka samaistuinkaan tämän postauksen tekstiin! Olen kanssasi samanikäinen ja myöskin ollut abivuoden keväästä lähtien ihan hukassa. Opiskelen nyt toista vuotta yliopistossa, mutta alkaa vaan koko ajan tuntua enemmän siltä, että tämä ala ei tosiaankaan ole oikea minulle. Opiskelutkaan ei ole viime aikoina sujuneet erityisen mallikkaasti, eikä oikein kiinnostaisi edes yrittää enempääkään. En vaan tiedä, mitä muutakaan opiskelisin tai tekisin, tai että mihin minusta sitten edes olisi.

    Ei ole mitään kamalampaa, kun tuntea itsensä täysin epäonnistuneeksi ja riittämättömäksi idiootiksi, etenkin kun on kuitenkin saanut aina vanhemmilta kaiken mahdollisen tuen ja muutenkin kaikin puolin hyvistä lähtökohdista lähtenyt.

    Onneksi on tosiaan jotain asioita elämässä, jotka saavat hetkeksi unohtamaan ahdistuksen ja epävarmuuden tulevaisuutta ja itseään kohtaan. Kai sitä vaan pitää pitää niistä hetkistä kiinni ja toivoa, että löytäisi joskus vähän kokonaisvaltaisempaa onnellisuutta.

    Paljon jaksamista sulle ja et siis tosiaankan ole näiden ajatuksiesi kanssa yksin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Helpottavaa kyllä että on kohtalotovereita, vaikka pahoillani olenkin että joudut samaistumaan! :D Mä kans taistelin vähän aikaa opiskellen väärällä alalla enkä lopulta nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa. Sen jälkeen olenkin päätynyt vaan pahempaan umpikujaan, mutta ehkä täältä joku tie vie ulos!

      Poista