lauantai 28. marraskuuta 2015

Rakkaudesta lajiin - vai ei?

Kuvituksena tässä postauksessa on keskiviikkoisen itsenäisen maneesitreenailun otoksia. Oli kyllä juuri niin hyvä poni ratsastaa kuin voi olettaa neljän päivän seisomisen jälkeen! Kiitos talvi. Onneksi lähdit jo, ei tarvitse ihan heti tulla takaisin!


jos olette miettineet, miltä näyttää suuren järkytyksen kokenut Rytty, niin tässä vastaus!

Mutta sitten itse asiaan, nimittäin esteratsastukseen. Allekirjoittaneelle se on liian vaikea laji jo käytännössä, mutta mahdollisesti vielä vaikeampaa henkisellä tasolla. Onnistun tekemään siitä aina välillä itselleni mörön pääni sisään - tavallaan tiedostamattani, mutta toisaalta siihen on kyllä hyvin selkeä syy.

Minulla on hyppäämistä kohtaan hyvin vahva viha-rakkaussuhde. Siinä missä kouluratsastusta rakastan aina, esteillä tuntemukseni vaihtelevat kymmenisen kertaa vuodessa. Esimerkiksi toukokuussa ensimmäisten estekisojemme jälkeen minulla oli motivaatio hyppäämistä kohtaan huipussaan. Kesällä hypättiin puolivahingossa vähän vähemmän, mutta en varsinaisesti esteitä vältellyt. Elokuussa päästiin hyppäämään oikean esteratsastajan silmän alle ja hetken aikaa hyppääminen oli todella hauskaa, hyvä etten lajia vaihtanut! Syksyn aikana innostus alkoi taas kuitenkin hiipumaan ja on johtanut siihen, että ei olla taaskaan hypätty kuukauteen. Sitäkin kuukauden takaista hyppykertaa edelsi toinen lähemmäs kuukauden mittainen tauko.


Epäsäännöllinen hyppääminen ja rutiininpuute aiheuttaa sen, että aina kun hyppäämme, tuntuu se ylitsepääsemättömän vaikealta. Hyvin harvoin saan kuitenkaan aikaiseksi hypätä itsenäisesti, vaikka syytä olisi, ja loputon kierre on valmis. Kun meidän valmennusryhmän tämän viikon aiheeksi selvisi esteet, olin lähellä perua tunnin. Ei yhtään innostanut, kun oli valmiiksi päällä asenne, että huonostihan se tulee taas taukoilusta johtuen menemään.

No, torstaina joka tapauksessa hypättiin. Onneksi meillä oli tosi kiva tunti, koska kaikilla oli hevostensa kanssa ollut takana kevyempi jakso sääolosuhteista johtuen - rima laitettiin matalalle ja tehtävät helpoiksi. Teimme huolellisen puomityön alkuun ja sen jälkeen hypyillä keskityimme lähinnä vaan ratsastajien touhuihin selässä, eli mukautumiseen ja erilaisiin myötäämisiin. Aluksi oli aika kamalaa, mietin vaan, että osaapa hyppääminen olla taas tyhmää. En saanut Rytystä esiin sellaista ponnekkuutta, mitä se esteille tarvitsee, ja itselläni oli palikat ihan hukassa vähän kaiken suhteen.


Rytty kuitenkin valmennuksen edetessä löysi kadonneen moottorinsa, ja hypyt alkoivat valmentajan mukaan jo muistuttaa vähän enemmän oikeaa esteratsastusta ponin normaalin, omintakeisen tyylin sijaan. Pientä arpapeliä on edelleen paikkojen kanssa, kun laukan säädeltävyys ja ponin oma estesilmä kaipaa vieläkin hieman kehittämistä. Välillä, ihan pieniä hetkiä kerrallaan, minulla oli kuitenkin hauskaa, enkä edes potenut kertaakaan rimakauhua. Hyvä niin!


Lopputuloksena ja tämän hetken estefiiliksenä sanoisin, että onneksi ensi viikolla on taas kouluvalmennuksen vuoro. Toisaalta voisin joku päivä vaikka hypätä kotona, mikäli kenttä vielä pysyttelee sulana. Tai vähintään mennä puomi-kavaletti-koulua, eiköhän siinäkin ole jo tarpeeksi extremeä meille! Kukaanhan ei ihmistä pakota hyppäämään jos ei siltä tunnu, mutta Rytyn takia haluaisin sitäkin tehdä. Olisi nimittäin enemmän kuin kiva, että tulevaisuudessa sen osaamisessa ei olisi järkyttävää kontrastia koulun ja esteiden välillä, vaan se toimisi kummassakin lajissa edes kohtuullisesti. Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa - siksi niitä esteitäkin olisi hyvä opetella nyt, Rytty kuitenkin kääntyy kohta jo 7-vuotiaaksi. Kuulostaa niin hurjalta, että se alkaa olla jo noin vanha!

4 kommenttia

  1. Vau, vähänkö Rytty menee hienosti! Siltä muuten on otettu turpis pois, miksi? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitos! kokeilun vuoksi oon menny ilman, en ole huomannu ratsastettavuudessa eroa mutta hevosellehan se on mukavampi noin :)

      Poista
  2. Wou! Tosi nätin näköistä menoa :)

    VastaaPoista