perjantai 21. elokuuta 2015

Tarina vannoutuneesta kouluratsukosta

Taisin suunnilleen vuosi sitten jossain postauksessa luvata, ettei minusta tule enää tässä elämässä esteratsastajaa ja nykyinen poninikin on vähintään yhtä toivoton tapaus. Kuinka ollakaan, nyt ollaan hypätty puolisen vuotta säännöllisesti ja kenties opittu jotain - jos ei kummemmin esteratsastuksesta, niin ainakin siitä, ettei koskaan pitäisi sanoa ei koskaan! Eilisen estevalmennuksen jälkeen minulla oli ihan hämmästyttävän hieno fiilis. Siinä missä aiemmin esteet saivat kylmän hien valumaan selkäpiitä pitkin, teki nyt mieli huutaa ääneen, että vitsit kuinka kivaa!



Matka tähän pisteeseen ei ole ollut itsestäänselvyys. Estepelosta, nykyisin ehkä enemmän -jännityksestä, olen kirjoittanut aiemmin paljon. Tästä möröstä johtuen olin vielä viime syksynä varma, että pysytään pelkän kouluratsastuksen parissa koko loppuelämämme. Rytty ei myöskään näyttänyt esteiden suhteen minkäänlaisia innostumisen (puhumattakaan lahjakkuuden) merkkejä, joten tilanne oli winwin - kumpikaan meistä ei esteitä kaivannut.

Viime joulukuussa meidät kuitenkin houkuteltiin mukaan estetunnille. Tällöin olin hypännyt Rytyllä edellisen kerran kesällä, silloinkin miniristikoita sen verran huonolla menestyksellä, ettei tarvinut ihmetellä syytä hyppäämättömyydelle. Eipä tuo ensimmäinen hyppytunti pitkään aikaan hyvin mennyt, mutta joku kipinä taisi meissä molemmissa syttyä. Uuden vuoden jälkeen mentiin uudestaan estetunnille. Ja vielä uudestaan. Kohta hyppääminen alkoi tulla mukaan kuvioihin säännöllisesti, jos ei viikoittain, niin ainakin kerran-pari kuukaudessa.


Joka kerralla Rytty ylitti itsensä, ja joka kerralla oma fiilis alkoi olla varmempi ja parempi. Edettiin esteillä rauhallisesti ja pysyttiin mahdollisimman hyvin mukavuusalueen sisällä, kuitenkin joka kerta jotain uutta opetellen, jolloin kummankin itsevarmuus pääsi kasvamaan. Mitä enemmän Rytty sai itsevarmuutta, sitä rohkeammin ja reippaammin se alkoi hypätä. Pystyin itsekin jo nauttimaan.

Nykyhetki on se, josta postauksen alussa puhuin - hyppääminen on kivaa. En olisi ehkä vuosi sitten sanonut näin, mutta nyt olen enemmän kuin tyytyväinen siihen, että löydettiin Rytyn kanssa into tähänkin puuhaan. Vaikka päälajinamme pysyy jatkossakin kouluratsastus, on hyppääminen hyvää mielenvirkistystä ja toivottavasti myös auttaa osaltaan kehitystä koulupuolellakin.

Ehkä alkaisi vihdoin olla aika investoida omaan estesatulaan...?


6 kommenttia

  1. Hyvä postaus! Olette kehittyneet Rytyn kanssa tosi kivasti esteillä :) Minusta tuntuu tällä hetkellä että koulu on se juttu eikä esteet onnistu, mutta ilmeisesti tilanne voikin muuttua :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. joo, mä pysyn ainakin nykyään avoinna ihan kaikelle :D

      Poista
  2. Vau, te ootte kyllä kehittyneet esteillä! Tosi hyvä postaus! Itse kans pahoin pelkään,että mulle on käymässä samoin - oon aina ollut kouluratsastaja henkeen ja vereen - mutta nyt tän kesän aikana on tullut hypättyä yp heppani kanssa enemmän kuin yleensä :D ja hyppääminen on ollut tosi kivaa ja esteratsastajan ura on alkanut houkutella :D mutta tsemppiä teille jatkoon! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. hahaa! onneksi mikään ei estä treenaamasta molempia jos valinnanvaikeus iskee :)

      Poista
  3. Jihuu ! Niin sitä elämä tuo yllätyksiä mukanaan ;) Trillä sujuu mun mielestä todella hienosti ja ootte kehittyny upeesti ♡ Tsemppiä tuleviin hyppelyihin :)

    VastaaPoista